Kun väsymyksen raja tulee vastaan

Viimeinen viikko on ollut yksi saatanan työmaa. Kaikki alkoi siitä, kun Konsta sai yöllä epilepsiakohtauksen ja annoin kohtauslääkkeen. Poikahan meinasi tukehtua ja hengitys meni todella rajun kuuloiseksi. Siinä sitten yön valvoin valmiina soittamaan ambulanssin jos tila romahtaa lisähapesta huolimatta. Aamulla suuntasimme sairaalaan vielä varmuuden vuoksi tarkastamaan pojan voinnin. Kaikki oli ihan hyvin ja saatiin suun kautta annettavan lääkkeen tilalle peräruiske.

Tuli seuraava yö ja uusi kohtaus. Siitä selvittiin ilman lääkkeitä, mutta toinen lähes kokonaan valvottu vuorokausi oli takana. Tuli kolmas yö ja kohtauksia ei tullut. Sen sijaan Peppi huusi koko yön. Ja kolmas vuorokausi mitättömillä unilla alkoi neuvolakäynnillä. Ikää pienillä on jo huimat 8kk ja molemmat kasvavat mainiosti. Neuvolassa mietin olenkohan tulossa kipeäksi, kun oma olo on hieman heikko.

Tuli neljäs yö ja Konsta sai taas kohtauksen. Taas annoin lääkettä, tosin tällä kertaa uutta ja valvoin yön. Torkahdin hetkeksi ja heräsin, kun mieheni kertoi mun herätyksen soivan. Sen herätyksen jonka pitäisi herättää mut antamaan Konstalle ruokaa. No siihen en enää herännyt ilman miestäni. Aamulla huomasin, että mä todellakin olen tulossa kipeäksi. Ääntä ei enää lähtenyt ja muutenkin heikotti. Seuraava yö saapui ja Peppi huuti. Konsta myös sai muutamia sekuntteja kestäviä kohtuksia. Ja mä edelleen valvoin. Tuli aamu ja oli aika pakata lapset autoon, tipauttaa esikoinen hoitoon ja ajaa sairaalaan kontrolleihin. Koko 40min matkan yritin ajatella kaikkea mahdollista kokoajan. Läpsin itseäni naamaan etten nukahda rattiin. Tiesin, että jos pysähdyn niin huuto alkaa takapenkillä ja meidän päivä venyy entisestään. Matka oli siis yhtä tuskaa.

Sairaalassa en meinannut pysyä hereillä. EEG hoitajakin vitsaili et taitaa äiti tarvita oman sängyn viereen, jolla voi tutkimuksien ajan nukkua. Olis kyllä jo sekin kelvannut. Kaikkien tutkimusten jälkeen lompsin päivystykseen ja sanoin et nyt tuli tän äitin raja vastaan. Mun on pakko saada nukkua tai muuten en enää kykene mihinkään. Konsta pääsi siis osastolle ja mä kömmin Pepin kanssa kotiin sairastamaan ja nukkumaan.

Nyt Konsta on ollut 3 yötä sairaalassa ja mä olen yskinyt pääni kipeäksi. Yritän nukkua aina kun voin, mutta tämä tappo flunssa hieman häiritsee sitä. Vielä ei ole päätetty mikä päivä Konsta saapuu kotiin, mutta uskoisin viimeistään parin yön päästä olevan mahdollista jaksaa jo arkea taas pyörittää. Konstalle nostettiin epilepsia lääkityksiä ja muutenkin on tutkittu, ettei kohtausten taustalla ole mitään tulehdusta tai muuta altistavaa tekijää.

Konstaa on aivan tolkuton ikävä, mutta nyt mun oli vaan pakko sanoa etten jaksa. Mä tarvitsen nyt apua ja unta. Muuten en pysty enää lapsista huolehtimaan, jos liian loppuun palan. Mutta eiköhän kaikki näytä taas paremmalta, kun saan itseni parantumaan ja hieman nukuttuakin.