28.3.2019

"Annoit mulle unelman, matkan uskomattoman. Ootko siellä kun mä tuun? Saanko taas sua koskettaa?"

Sieltä se päivä saapui. Se kauan pelätty päivä saapui. Torstaina aamuyöllä heräsin mun puhelimen soimiseen. Näytössä oli vain numero, mut sisimmässäni tiesin puhelun olevan sairaalasta. Lääkäri soitti ja kertoi Konstan tilan olevan huono. Vointi oli hetkessä romahtanut ja sykkeet oli laskussa. Samantien ylös sängystä, vaatteet päälle, Pepille maitoa ja yökkäri päällä kaukaloon.

Meillä oli yöhoitaja kotona, joka lähti viemään meitä sairaalaan. Noustiin rampista 5 tielle ja mun puhelin soi taas. Taas pelkkä numero. Kello oli 4.09 ja vastasin. Konsta oli nukkunut pois 4.06. Itkin koko matkan sairaalaan. Matka tuntui ikuisuudelta. 

Huone 4 luki ovessa ja romahdin. Mun pieni poika oli lempihoitajan sylissä ja näytti nukkuvalta. Otin pojan syliin, suukotin, itkin, kuvasin ja lauloin.

"Ethän pelkää pimeää siel on monta kynttilää. Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan."

Me miehen kanssa syliteltiin, painettiin käden ja jalanjäljet, pestiin, puettiin ja kannettiin meidän pieni taistelija lähemmäs viimeistä matkaa.

Rakas poikani, vihdoin sun ei tarvitse enää taistella ja kärsiä. Sä olet nyt vapaa. Vaikka tää sattuu ja tuntuu suunnattoman paskalle, niin näin on parempi. Sä näytit niin monta kertaa lääkärien ennusteet vääriksi. Taistelit itsellesi upean pienen elämän ja olit maailman iloisin poika. Meidän oma aurinko. Meidän täydellinen erityinen. Opetit meille suunnattoman paljon ja annoit upean yhteisen matkan. Nyt olet meidän oma enkeli.

"Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle."