Uusia haasteita kohti

Viimeiset viikot ovat olleet todella haastavia. Kaikki alkoi siitä, että mä sain jonkun super-sitkeän flunssan. Sitten nousi kuume esikoiselle ja pian sen jälkeen Pepille. Sairastettiin ja yriteltiin toipua, kunnes Konstan vointi yllättäen muuttui radikaalisti. 

Meillä oli Konstalla yöhoitaja, joka tuli herättämään mut 4.30. Konsta oli 4 aikaan saanut todella rajun epilepsia kohtauksen. Saturaatio oli tipahtanut 20 paikkeille ja kouristelut oli ravistelleet koko kroppaa. Mun herätessä tilanne oli edelleen epänormaali. Konsta oli aivan valkoinen ja tärisi todella kovasti. Kipulääkkeellä olo saatiin tasaantumaan ja aamulla suuntana oli taas sairaala.

Sairaalassa päästiin melko pian tutkimus huoneeseen ja vaihtelin Konstan vaippaa, kun pojan silmät meni harmaaksi. Käänsin päätä ja sen jälkeen koko poika valahti harmaan siniseksi. Näytti ettei ollut enää elossa ollenkaan. Hoitajat tulivat viereen, kun aloin paniikissa itkeä et Konsta ei oo kunnossa. Samassa alkoi rajut kouristelut taas. Siitä Konsta siirrettiin pikaisesti osastolle seurantaan. Päästiin osastolle ja siinä oltiin pistämässä Konstalle maitoja valumaan, kun taas tuli uusi kohtaus ja hirmuinen härdelli alkoi huoneessa.

Konsta toipui kohtauksesta ja mä lähdin melko pian Pepin kanssa kotiin. Ahdistus oli ihan valtava. Mietin, että miten tuo pieni poika voi kestää nää kaikki kohtaukset. Soittelin pian osastolle ja taas oli tullut uusi kohtaus. Saturaatio oli käynyt alimmillan 9. Uusi epilepsia lääke aloitettaisiin toisen rinnalle ja tutkimuksia tehtäisiin. 

Mut valtasi kauhea olo. Jos lääkkeet ei toimi tai Konsta ei kestä lääkkeitä. Jos syytä ei löydy miksi kohtaukset voimistuivat, niin saadaanko poikaa enää koskaan kotiin. Mun pää oli ihan sekaisin. 

Pian löydettiin Konstalta parainfluenssa. Ja uuden epilepsialääkkeen aloituksen jälkeen kohtaukset oli pysyneet poissa. Konstaa hoidettiin reilu viikko sairaalassa. Samalla Peppi kärsi korvatulehduksesta ja teki ensimmäisen hampaansa. Eli lepoa ei todellakaan kotona saatu. Huutoa huudon perään ja unettomia öitä, sekä työntäyteisiä päiviä.

Päästiin vihdoin hetkeen, että Konsta pääsee kotiin. Mut valtasi aivan kauhea pelko, epätoivo ja ahdistus. Jos mä istun vessassa, Konsta saakin kohtauksen, en ehdi apuun ja poika kuolee. Mitä jos, mitä jos ja mitä jos. En mä pärjää, enkä pysty. Osaanko mä enää mitään tai pystynkö edes. Miksi tää kaikki on niin saatanan vaikeeta päivästä toiseen. 

No ei itkut auta vaan poika kyytiin ja kotia kohti. Tuntui hyvältä päästä kotiin. Ja naps saturaatio alkoi tipahdella, kuin lehmän häntä. Vähän väliä poika makaa sinisenä ja ei saa henkeä. Imettiin, nostettiin pystyyn, taputeltiin ja tehtiin kaikkea mahdollista. Aina siitä tokeni, mut tuskaa se ilta oli. Osastolle soitin, että melko heikossa hapessa tämä poika edelleen. Sanottiin, että takaisin saa tulla kyllä. En vaan jaksanut enää lähteä, kun vointi saatiin aina kohenemaan kotikonstein vaikkakin välillä pienellä viiveellä. 

Yö oli myös yksi sirkus. Pompin miehen kassa kilpaa nostamaan lisähappea, laskemaan lisähappea, pistämään viiksiä takaisin, vaihtamaan asentoa, pistämään ruokaa ja laittamaan ruokia pois. Ja ettei olisi ollut liian helppoa niin kokoyön räpsi sähköt päälle ja pois. Ja sehän tarkoittaa sitä ettei happirikastin toimi vaan vinkuu järkyttävän kovaa, kunnes sen sammuttaa. Joten me ei todellakaan nukuttu.

Tänään on kaksostenpäivä. Tänään on meidän elämä ollut melko tasaista. Saturaatiot ovat muutamia kertoja romahtaneet 60 paikkeille, mutta sieltä ne aina nousee kun aikansa odottaa hapet täysillä. Tänään Konsta hymyili jopa kolme kertaa. Eilen ei jaksanut, kuin kerran hymyillä. Oma olo on ärtynyt ja väsynyt. Silti mä olen tavallaan onnellinen. Poika tuli sentään takaisin kotiin. Joskus haluaisi tietää kestääkö tätä päiviä vai vuosia. Toisaalta oon iloinen, etten tiedä. Sitä vaan joutuu elämään joka päivä, kun tää olis Konstan vika päivä ja sen avulla tätä varmaan jaksaa. Vaikka ei jaksa. Mut silti jaksaa.