Mitä meille kuuluu? T.paskamutsi

On tuntunut viimeaikoina tosi vaikealta alkaa kirjoittaa. Kotona ollessa meininki on ollut melko hurjaa. Tuntuu ettei aikaa riitä mihinkään ylimääräiseen ja mulla on olleet hermot todella kireällä. Unohdettiin käydä jopa 5kk neuvolassa! Saatiin kuitenkin uusi aika varattua seuravaksi päiväksi. Hienosti vauvat on kasvaneet, Konsta jo 6,5kg&55cm ja Peppi 5,7kg&62cm.

Nyt sitten viime torstaina aloin kiinnittää huomiota Konstan pahanhajuiseen pissaan, jota tuli ihan tolkuttoman paljon. Sairaalaanhan sitä oli taas lähdettävä ja osastolle Konsta joutui jäämään. Virtsassa kasvaa bakteeri ja kaksi antibioottia menee nyt suonensisäisesti. Tulehdusarvot ovat onneksi laskeneet, mutta tämä viikko ainakin siellä oltava. Konstan vointi alkaa olla onneksi todella hyvä, eikä ole enää edes virtauksia/happiviiksiä tarvinnut. Sehän siis tarkoittaa sitä, että elämä kotonakin helpottaa jos laitteita ei juurikaan tarvita.

Peppi on rokotusten saannin jälkeen huutanut nyt viikon yötä-päivää. Mä en saa koskaan juurikaan nukuttua. Olin jo niin iloinen, kun tää jatkuva huuto oli loppunut lääkkeiden myötä. Nyt taas ei hiljennytä kuin tissillä ja sekin olisi oltava suussa kokoajan. Onneksi sentään viime yönä nukkui edes pieniä pätkiä jo ja tänään jopa kahdet 15min päiväunet.

Mun oma jaksaminen on ollut edellisen viikonlopun, sekä tän viikon todellakin vaakalaudalla. Oon ihan loppu tähän kaikkeen. Välillä iltaisin olen ottanut tunnin-pari omaa aikaa ja se saa pään kestämään jotenkin edes kasassa. Kokoajan tekisi mieli vain huutaa ja itkeä. Väsymys, huoli ja kokoajan väärässä paikassa-tunne kuluttaa ihan tolkuttomasti. 

 Tarvitsisin varmaan viikon hotellissa täysillä palveluilla ja hoidoilla saadakseni itseni täysin kuntoon. Mutta koska se ei ole edes unissa mahdollista, niin täytyy yrittää jaksaa vaan. Kaikki asiat tuntuu kasaantuvan enkä juurikaan saa mitään aikaiseksi. Täytyisi soittaa fyssarille, kotipalveluun, KYS:iin ja esikoinenkin odottaa jo kolmatta kuukautta pääsevänsä synttärilahja ratsastukseen. Mulla ei riitä aika tai sitten en vaan yksinkertaisesti jaksa jos joskus aikaa on. Olo on ollut kuin paskamutsilla, joka ei tee muuta kuin huutaa. Ehkä tää paskamutsi pian väistyy ja normaali perusväsynyt-mutsi tekee paluun.

Kommentit

  1. Anonyymi31. lokakuuta 2018 klo 15.34

    Vuoden paskin äiti - tittelit on otettu haltuun täälläkin. Toissa päivänä ostin esikoiselle chilipähkinöitä ja uudet kuulokkeet, ja olin ohikiitävän hetken maailman paras äiti kunnes zombieäiti taas palasi :) Nyt vaan kaikki apu kotiin, mitä saatavilla on. Ja jos ei viikko hotellissa oo mahdollinen, niin olisiko viikonloppu? Tai edes yksi yö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miisu1. marraskuuta 2018 klo 4.06

      Tuttua! 😂 Heti kun tissiposki Peppi huolii muuta, kuin tissiä ravinnokseen niin lähden hotelliin yöksi! Se on varma! 🙈💕

      Poista
  2. Repa3. marraskuuta 2018 klo 9.13

    Oon lukenut sun blogia kyyneleet silmissä ja jo facen kesäkuiset-ryhmässä seurasin sun raskautta. Mun sydän suree niin kovin teidän kohtaloa, enkä kykene ymmärtämään miten ihmeessä jaksat päivästä toiseen. Voimia ja halauksia lähetän sulle kahmalokaupalla, ja suukkosia sun pienokaisille. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miisu4. marraskuuta 2018 klo 5.46

      Voi kiitos❤️ Usein tuntuu ettei jaksaisi, mutta sitten jostakin repii vain voimia jaksaa eteenpäin! 💕

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

28.3.2019

Kuva
"Annoit mulle unelman, matkan uskomattoman. Ootko siellä kun mä tuun? Saanko taas sua koskettaa?" Sieltä se päivä saapui. Se kauan pelätty päivä saapui. Torstaina aamuyöllä heräsin mun puhelimen soimiseen. Näytössä oli vain numero, mut sisimmässäni tiesin puhelun olevan sairaalasta. Lääkäri soitti ja kertoi Konstan tilan olevan huono. Vointi oli hetkessä romahtanut ja sykkeet oli laskussa. Samantien ylös sängystä, vaatteet päälle, Pepille maitoa ja yökkäri päällä kaukaloon. Meillä oli yöhoitaja kotona, joka lähti viemään meitä sairaalaan. Noustiin rampista 5 tielle ja mun puhelin soi taas. Taas pelkkä numero. Kello oli 4.09 ja vastasin. Konsta oli nukkunut pois 4.06. Itkin koko matkan sairaalaan. Matka tuntui ikuisuudelta.  Huone 4 luki ovessa ja romahdin. Mun pieni poika oli lempihoitajan sylissä ja näytti nukkuvalta. Otin pojan syliin, suukotin, itkin, kuvasin ja lauloin. "Ethän pelkää pimeää siel on monta kynttilää. Ja viimein sun matkaan ei p
Lue lisää

Hiljaiseloa

Kuva
On tullut kysymyksiä miksi blogissa on hiljaista. Siihen ei ole ihan yksiselitteistä vastausta. Oma olo on ollut hyvin vaihteleva. Välillä tuntuu, että olisi paljon kirjoitettavaa, mutta en saa mitään järkevää tekstiä aikaiseksi. Monta kertaa olen alkanut kirjoittaa uutta tekstiä ja aina se on jäänyt kesken. Ajatukset pomppii monien eri asioiden ympärillä ja on vaikeaa saada siitä sujuvaa kirjoitusta, mitä pystyisi lukemaan. Paljon on tapahtunut ja vaikeaa miettiä mistä kohdasta lähtisi purkamaan. Meille kuuluu melko vaihtelevaa. Peppi on sairastanut, on tutkittu ja uusia diagnooseja on tullut. Kehitys laahaa entistä enemmän perässä ikätasoon nähden vaikka edistystä tapahtuu kuitenkin hiljalleen. Peppi ei edelleenkään nouse lattiantasosta istumaan/konttamaan tai muutakaan. Kuitenkin liikkumaan pääsee kierimällä ja tuettuna istuminen on alkanut parantumaan. Tämän kehityksen myötä kehitysviivästymä diagnoosi muuttui kehitysvamma diagnoosiksi. Eli nyt sitten voidaan todeta molemp
Lue lisää

Tyhjä paikka

Kuva
Pian on aika juhlia 1v synttäreitä. Sitä odotettua juhlaa. Juhlaa jossa oli tarkoitus loistaa 2 sankaria. Kaksi pientä jotka eivät ehkä vaikuttaisi vuoden ikäisiltä. Nyt on vain yksi sankari ja yksi enkeli. Viimeinen kuukausi on mennyt tosi hyvin ja ollaan perheen kesken nautittu elämästä. Lisäksi ollaan muisteltu viimeistä vuotta ja käyty usein Konstan haudalla. Mun olo on ollut tosi hyvä, enkä ole tainnut juurikaan edes itkeskellä hautajaisten jälkeen. Tai en mä itkenyt hautajaisissakaan kuin kerran.  Mutta nyt vajaa viikko ennen kaksosten syntymäpäivää mulla onkin paska olo. En ole jaksanut kauheasti suunnitella edes juhlia, enkä ole kaikille edes viestillä kutsua laittanut enkä kenellekkään kellonaikaa ilmoittanut. Mä en vaan jotenkin pysty. En edes tiedä miltä musta oikeasti tuntuu, kun ei tätä tunnetta pysty kuvailemaan. Sitä on niin pitkään pitänyt olla vahva. Mä oon vuoden ollut vahva. Mä oon vaan painanut menemään. Kerran oon sentään raivonnut miehelle viskoen t
Lue lisää