Jos oltaisiin tiedetty

Jos me oltaisiin saatu tietää jo alussa niin tilanne olisi toinen. Raskaus olisi keskeytetty. Miksi me oltaisiin pidetty kaksi lasta, joilla on todella merkittävät löydökset kromosomeissa. Lapset joista ainakin toinen meidän täytyy vielä haudata. Lääkäritkin olisi puhuneet keskeytyksen puolesta. Eihän tälläistä elämää toivo kenellekkään. Välillä myös mietin miten mun oma pää olisi kestänyt sen, että keskenmenon jälkeen olisi keskeytetty kaksosraskaus. Olisinko mä siitä miten toipunut. Onneksi mun ei sitä tarvitse edes miettiä enää.

Mä olen tavallaan tosi onnellinen, ettei me tiedetty. Meillä ei olisi näitä pieniä ihmeitä. Meillä ei olisi Konstaa ja Peppiä. Meillä ei olisi kaikkia niitä hymyjä ja jokelteluja. Meillä ei olisi tätä iloa, onnea ja rakkautta. Se että me saadaan kokea tää kaikki hyvä tarkoittaa sitä, että me joudutaan kokemaan myös paljon surua, epätoivoa, katkeruutta, väsymystä, riittämättömyyttä ja menetyksenpelkoa. Meidän täytyy jatkuvasti käydä sairaalassa ja samalla kuunnella lohdutonta huutoa, jonka tutkimukset ja kipu aiheuttaa. Yrittää lohduttaa vaikka ei tuskaa saa sillä poistettua. Mut kaikki se "paha" tuntuu mitättömältä sillä hetkellä, kun saadaan hyvää.

 

Välillä mua ahdistaa tää laitteiden määrä ja sairaalassa ravaaminen. Mihin sitten mennäänkään niin tavaraa on mukana ja paljon. Normaalisti hoitolakkuun menee pari harsoa, vaippoja, vaihtovaatteita yms. Meillä sinne menee kaiken normaalin lisäksi vielä paljon muuta. Paljon sellaista mitä ei normaalisti kukaan tarvitse. On ruokintapumppu, letkuja, ruiskuja, huuhdetta ja paljon muuta. Tällä menolla voin kohta vaihtaa hoitolaukun matkalaukkuun ja lähteä naapuriin kahville. Mut mä teen sen. Mä yritän tehdä kaikkeni näiden lasten eteen ja sen eteen, että saan pitää heidät kotona.

"Ja mä vaan mietin, että onneksi ei tiedetty."